perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kun neulapelkoinen käy verikokeessa.


Minulla on neulapelko. Se ei ole mikään pieni pelko ja kipristely vatsanpohjassa, joka menee hetkessä ohi kunhan vaan saadaan neula tökättyä verisuoneen/lihakseen (rokotuksissa). Se on kunnollinen fobia, joka aiheuttaa pelkotiloja jo viikkoja ennen verikoeaikaa, saa aikaan "voisinko juosta karkuun about nytheti!" -tunteen minuutteja ennen verikoetta, näytteenoton aikana purkautuu itkuna ja jälkeenpäin heikotuksena, huimauksena ja jopa oksennusrefleksinä.

Kävin juhannusta edeltävänä tiistaina verikokeessa. Aloin pelätä sitä jo edellisen viikon tiistaina. H-hetkeä edeltävänä yönä en pystynyt nukkumaan. Tiistaipäivän istuin töissä pystymättä syömään, koska pelotti niin paljon että ruoka olisi tullut samantien ylös. Fimlabin laboratorioon kävellessäni jalkani tärisivät. Numerolappua hakiessani toivoin mahdollisimman isoa numeroa etten heti joutuisi näytteenottoon. Istuin vapisten penkille mammojen viereen ja rukoilin, että verikokeen ottaisi joku kokenut labrahoitaja, joka osaisi hommansa - pahin painajaiseni ovat hoitajaopiskelijat, jotka eivät tiedä mihin kohtaan neulan tökätä.

Näytteenottohuoneeseen päästessäni ensimmäinen asia jonka sanoin oli "kai tääl on sit paikka johon pääsee makaamaan sen verikokeen ajaks, mä pyörryn jos istun". Kiittelin mielessäni kaikkia mahdollisia suurempia voimia siitä, että kohdalleni osunut labrahoitaja oli vähän vanhempi, mukava nainen. Hän taikoi kahdesta tuolista minulle sängyn ja alkoi tottuneesti tiirailla kyynärtaivettani. Käski hengittää, pitää silmät auki ja olla panikoimatta. Hengitin, en sulkenut silmiä ja yritin olla panikoimatta - tietenkin sisäisesti huusin apua ja teki mieli juosta pakoon. Pidin käteni niin liikkumatta kuin vain ikinä pystyin jotta tilanne olisi nopeasti ohi. Labrahoitaja desinfioi kyynärtaipeen, halusin vetäistä käden pois alta koska tiesin mitä seuraavaksi tapahtuisi mutta hillitsin itseni, ja neula meni ihostani läpi. Kirpaisi, tuli tuttu paineen tunne ja paniikki. Käänsin katseen poispäin kohti kattoa. Hoitaja kyseli juhannussuunnitelmistani ja vastailin mahdollisimman normaalisti. Hoitaja otti kolme (neljä?) putkiloa verta, veti neulan pois ja painoi paperinpalan pistoskohtaan. Henkäisin helpotuksesta, selvisin taas. Sitten tuli jälkipaniikki. Aloin jälleen täristä holtittomasti, päästä heitti ja oksetti. Sanoin että oksennan ihan kohta, hoitaja nosti jalkani ylös ja pyysi toista hoitajaa hakemaan lasin vettä. Minulle hoitaja sanoi että on ookoo oksentaa, kunhan tähtään roskikseen.

Labrahoitaja piti jalkojani ylhäällä viitisen minuuttia, jonka aikana pahan olon tunne ja heikotus hälvenivät. Hävetti ja nolotti, että olin niin "vaikea asiakas" ja pahoittelin sitä että tuhlaan toisten työaikaa (kuulemma turhaan anteeksipyytelen). Join lasillisen vettä ja testasin josko jalkani jo kantaisivat. Pidin neulalla kiusatun käteni visusti yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja painoin pistoskohtaa varovasti. Hoitaja käski minun istuskella hetken hänen huoneensa oven edessä, että hän voisi vähän pitää silmällä missä kunnossa olen.

Istahdin penkille näytteenottohuoneen oven eteen. Vieressä istui vanhempi pariskunta, josta nainen tokaisi kärsimättömän oloisesti "no niin, vihdoinkin toikin numero vaihtuu, kylläpä siinä kesti" tuijottaen huonetta, josta tulin. Vilkaisin pariskuntaa ja hymyilin vinosti. Oikeasti teki mieli ottaa vieressä oleva roskis ja pamauttaa sillä tätiä päähän.

Istuin penkillä kymmenisen minuuttia hengitystäni tasaamassa. Kyynärvartta jomotti ja takki oli vaikea saada päälle. Hoitaja kävi kurkkaamassa että voin hyvin, ja lopulta uskalsin kuin uskalsinkin nousta ja laahustaa bussipysäkille. En pyörtynyt kotimatkalla, onneksi.


Lasken tämän onnistuneeksi verikoekerraksi, koska onnistuin pysymään kiltisti paikoillani enkä itkenyt.

Seuraavat verikokeet viikko ennen joulua, jos kaikki tässä välissä menee hyvin. Toivottavasti menee. Oman fobiansa kohtaaminen ei ole mikään kovin mukava juttu.

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Kaksi ilmoitusta.

1] Kävin viime viikon tiistaina verikokeissa ja torstaina sain kuulla tulokset - jotka oli paremmat kuin hyvät! Tulehdusarvot on alle kympissä eli täysin normaalit, eikä muissakaan arvoissa (maksa-arvot ja mitä näitä nyt on) ollut mitään huomauttamista. Iloisin olin kuitenkin hemoglobiinin noususta, se on tällä hetkellä 123. !! WHAAAT. Se ei ensinnäkään ole ollut kolminumeroisissa luvuissa varmaan vuoteen, ja toiseksi mulla on nyt parempi hb kuin esim. Pialla! :D Punasolut on kuulemma vielä vähän pikkuruisia, eli voisin kokeilla jotain rautavalmistetta (tähän asti ne on olleet multa kielletty kun ne saattaa tehdä pahaa suolistolle), mutta saas nähdä uskallanko.

Jos kaikki menee hyvin niin joudun verikokeisiin seuraavan kerran vasta joulukuussa. Jos kaikki menee hyvin. Koputan puuta.

2] Päätin viime viikolla lakata rajoittamasta ruokavaliotani muuten kuin vehnän osalta. Vehnä on mahani pahin vihollinen, tosin se todennäköisesti olisi sitä ilmankin mitään suolistovammoja, joten siksi alan vältellä sitä (mutten mitenkään orjallisesti, tänäänkin ostin kauraleipää jossa on mukana vehnää..). Muuten poistan kaikki ruokavaliorajoitukset itseltäni. Jaa miksi? Koska tuntuu siltä että mitä tahansa mä syönkin, se aiheuttaa aina kipua, turvotusta, kipua JA turvotusta, tai ei pysy sisällä puolta tuntia kauempaa (EDIT// käytin näköjään tasan samoja sanoja pari postausta takaperin - oh, well). Siis ihan sama mitä syön. En vaan jaksa miettiä mitään rajoitteita tuohon syssyyn, en ainakaan tällä hetkellä. Siksi poistan rajoitteeni, silläkin uhalla että kaikki muut suolistovammaiset pitää mua vitun idioottina joka tieten tahtoen tuhoaa ruuansulatuskanavaansa. Joo, no ehkä vois olla fiksumpaa olla viljattomalla/laktoosittomalla/maidottomalla/rasvattomalla/sokerittomalla/suolattomalla/hajuttomalla/mauttomalla ruokavaliolla. Olkaa te vaan. Minä en jaksa.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Pari tilanteeseen sopivaa kissakuvaa.

Mainitsin viime postauksessa jotain hassuista kissakuvista - siis Chronic Illness Cat:sta. Olen selannut kyseistä meemiä (memeä?) loputtomiin internetin ihmeellisessä maailmassa. Jännä miten se onnistuu samaan aikaan naurattamaan ja itkettämään.



On ollut huono viikko. Todella huono. Suoraansanottuna paska. Mikään ei tunnu pysyvän sisällä, ei edes jugurtti, ja maha on järkyttävän kipeä 24/7. Siis ihan kauhea. Tänään kotimatkalla täpötäydessä kuumassa bussissa olin satavarma että oksennan, oli ihan semmonen olo että kohta lentää laatta. Ei onneksi lentänyt, olisi voinut vieressä istuva tyyppi tykätä kyttyrää. Kauheeta miten mahakipu voi saada aikaan tollasen olon... en pysty istumaan enkä seisomaan, ainoa mukava asento on mahallaan makoilu (siksi nytkin dataan hyvin epäergonomisessa asennossa). Lisäksi nivelkivut on vaivanneet enemmän kuin koskaan, varsinkin käsissä/sormissa. Muunmuassa olkapäät on niin kipeät etten saa nostettua kansioita hyllyille. Aika jännä että nimenomaan olkapäiden nivelet kettuilee, mutta en tiedä mikä muukaan niissä voisi kettuilla. Tuskinpa mun olkapäissäni mitään lihasjumeja on (koska mulla ei ole mitään lihaksia, ehheh).

Huomenna istumaan pääsykokeeseen, onneksi lähetin sinne sen erityisjärjestelyhakemuksen... tulloo kivvaa, tai sit ei.

Voi ensi viikko, tule jo ja tuo mukanasi parempi fiilis!

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Yksi angstipallero ilmoittautuu.

Ai että keksin hienon otsikon viimekertaiseen postaukseeni (tai itseasiassa en edes keksinyt vaan röyhkeästi vain suomensin tämän postauksen otsikon). Ei ole tullut ollenkaan tekopyhä fiilis tuosta jälkikäteen, ei sitten yhtään. Tässä sitä vaan ollaan positiivisia ja optimistisia ja nauretaan hassuille kissakuville ja elämä on jättekivaa. Ja paskanmarjat.

Tämän postauksen kirjoittamisen aikoihin tuntui toki siltä, että kriisi on selätetty ja elämä voittaa. Nyt lähinnä nauran tuolle postaukselle. Sellaista ivallista naurua, voi maaliskuun-2014-Petra, jospa vain tietäisit mitä kesäkuun-2014-Petra ajattelee, et olisi ikinä kirjoittanut tuota postausta (harkinnassa on koko kirjoituksen poistaminen).

Minä en ole positiivinen. En ole ollut enää pitkään aikaan. Olen taas alkanut itkeä, jossen nyt ihan päivittäin, niin useasti viikossa. Useimmiten en edes osaa paikantaa mitään järkevää syytä noille itkuille, on vaan yleisesti niin paska fiilis ja henkisesti voimaton olo että kuukahdan lattialle ja alan pillittää. Sellaisina hetkinä tulee "olispa täällä joku jonka olkapäähän nojata just nyt" -fiilis, vaikka tosiasiassa en kehtaisi tihrustaa itkua kellekään monta kertaa viikossa joka ainoa viikko, joten olkapää-johon-nojata olisi turha. Sitä paitsi olen alkanut kallistua sille kannalle, että kukaan ihminen ei ansaitse tällaista pillittävää, draamailevaa, kriiseilevää firstworldproblem-angstipalleroa kontolleen, joten en viitsi vaivata ketään enkä tahdo että kukaan joutuu mun olkapääkseni. About ikinä.

Viime aikoina mun mielessäni on pyörinyt ainoastaan negatiivisia ajatuksia ja skenaarioita. Esimerkiksi mitä tapahtuu jos kipeydyn seuraavan parin kuukauden aikana. Kesätyöni jatkuu heinäkuun loppuun asti, ja mulla ei yksinkertaisesti ole varaa (taloudellisesti) olla sieltä pois. Vaikka millaiset kivut ja verenvuodot iskisi, töihin on pakko mennä. Olenkin päättänyt että jään töistä pois vasta sitten jos (/kun, koputan puuta kop kop) verenvuoto yltyy niin pahaksi että sairaalareissu on pakollinen, muuten istun toimistolla ja kärsin. Tietenkään en toivo akuuttivaiheen alkavan, mutta olen ainakin koittanut varautua henkisesti.

Olen miettinyt myös sitä, kuinka kauan tämä hyvä "suolistojakso" oikein voi jatkua. Mielestäni tuurini on jo tähän mennessä ollut ihan törkeän hyvä, kun olen ollut kohta kolme kuukautta ilman viikottaisia verikokeita. Mutta eihän tämä voi loputtomiin jatkua... ja mitä tapahtuu sitten kun alan taas vuotaa verta? No, kortisonikuurille tietysti, mutta mitä jos siitä ei olekaan apua? Tai mitä jos aina, kun kortisonin annostusta lasketaan, verenvuoto pahenee ja annostusta on taas pakko nostaa ja ajaudun kortisonikierteeseen josta en pääse irti millään? Mitä jos Asacol päätetään vaihtaa johonkin toiseen lääkkeeseen, josta saan kauheat sivuvaikutukset? Mitä jos Asacol päätetään hylätä ja lähdetään etsimään uutta lääkettä ja sen löytämiseen kuluu hirveästi aikaa, rahaa, hermoja, verta, hikeä ja kyyneliä? Mitä jos uutta lääkettä ei löydetä koskaan?

Pelkään koko ajan että löydän taas verta vessanpöntöstä. Pelkään että kokemani nivelkivut, joiden ajattelen olevan vain Asacolin sivuvaikutusta, ovatkin jotain alkavan reuman ensioireita. Pelkään kokeilla uusia ruokia, koska en tiedä miten suolistoni niihin reagoi. Pelkään syödä julkisesti, koska syömisen jälkeisiin suolisto-oireisiin tuntuu aina kuuluvan joko turvotus, kipu, turvotus JA kipu, tai hyvin pikainen juoksu vessaan. Pelkään tulevaisuutta, koska saatan olla puolen vuoden päästä joko onnellisesti remissiossa tai sairaalasängyssä verensiirtoa vastaanottamassa. En vaan tiedä.

Nämä pelot herättää mut jopa keskellä yötä. Joka yö. For real, en edes muista milloin viimeksi olisin nukkunut sikeästi koko yön heräämättä kertaakaan.

En ole jaksanut miettiä mikä on hyväksi suolistolleni. Tai olen, mutta olen sitten tieten tahtoen tehnyt aivan päinvastoin. Olen syönyt karkkia ja juonut alkoholia, käynyt Hesessä ja juonut limsaa. Olen skipannut ruokailuja, ahminut hirveitä määriä ja elänyt pelkästään sipseillä. Kun joku on kysynyt "onkohan sun ihan turvallista syödä tätä", olen kohauttanut olkia ja vastannut "ihan vitun sama". Koska sellainen fiilis mulla välillä tästä on. Ihan vitun sama mitä syön tai juon, ikinä ei ole hyvä. Ihan vitun sama miten mä elän, mulla on silti vitun tyhmä immuunisysteemi joka hyökkää mun omaa paksusuolta vastaan ja aiheuttaa sinne kivuliaita tulehdustiloja. Siispä mitä järkeä mun on edes yrittää elää terveellisesti? Kun mikään ei kuitenkaan riitä.

Mä vihaan tätä sairautta. Ja mä vihaan kroppaani. Kusipää-kroppa petti mut, sairastui ja tulee olemaan sairas koko loppuelämäni. En osaa suhtautua siihen muuten kuin vihalla. Viha taas ei purkaudu mitenkään fiksusti, en osaa käsitellä kriisejä muilla kuin epäterveellisillä tavoilla.

Olen lähiaikoina pohtinut että olikohan kovin järkevä päätös pistää pystyyn tämä blogi nyt, kun en selkeästi itsekään ole vielä kriisini kanssa shokkivaiheesta eteenpäin päässyt. Mutta toisaalta, kaipa se on ihan piristävää että blogimaailmassa on ainakin yksi ihminen joka jaksaa paasata siitä kuinka vitun pahalta tuntuu. Ja ehkä on ihan hyvä että ihmiset pystyy välillä lukemaan myös tällaisista asioista.

Että tällaista tänne. Jos olen tästä eteenpäin vähän hiljaisempi kuin mitä olen ollut tämän blogin aloittamisen jälkeen, tässä syy. Kriiseilen.