maanantai 28. heinäkuuta 2014

Sammakko- vs. lintuperspektiivi

Se on jännä, miten ihmisen näkökulmat asioihin muuttuu.

Kun olin teini-ikäinen, pidin saavutuksena sitä että 1200m juoksutestissä jaksoin juosta koko matkan. Tai sitä, kun juoksin Cooperin testissä melkein 2000m. Tai sitä, kun tein maalin jalkapallossa. Tai sitä, kun ratsastustunnilla onnistuin jossain tosi vaikeassa tehtävässä ihkaensimmäistä kertaa. Tai sitä, kun kävin vapaaehtoisesti lenkillä ja jälkeenpäin ei edes vituttanut.

Nykyään pidän saavutuksena sitä, että suihkuun meno onnistuu ilman tarkkoja etukäteissuunnitelmia sen varalta, että mitä jos pyörryn. Tai sitä, että tiskatessani minun ei välillä tarvitse istahtaa jakkaralle hengittelemään. Tai sitä, että jaksan kävellä ympäri ämpäri kaupunkia kaksi tuntia. Tai sitä, että ylipäänsä jaksan lähteä ulos.

Sitä, että olen jo kohta neljän kuukauden ajan joka arkipäivä jaksanut kammeta itseni ylös sängystä ja mennä töihin. Sitä pidän erittäin suurena henkilökohtaisena saavutuksenani. Se ei nimittäin olisi millään onnistunut viime talvena, jolloin nukuin 15h vuorokaudesta ja jaksoin käydä ulkona vain sen vartin verran, joka lähikauppareissuun meni. Itkin puolet ajasta ja lopun aikaa masistelin ja mietin mitä vitun järkeä tässäkin kaikessa oikein on.

Nykyään niinä päivinä, kun menee todella huonosti, ajattelen viime tammikuuta. Kuinka helvetin pitkälle mä olen tuosta ajasta tullut. Viime tammikuussa meinasin pyörtyä matkalla sängystä vessaan, nykyään voin huononakin päivänä tulla kotiin sillä bussilla jonka lähin pysäkki on kilometrin päässä kotiovelta, jäädä tuolla pysäkillä ja kävellä loppumatkan. Kuinka mahtavaa se oikeasti on. Jopa todella huonona päivänä mulla menee törkeän paljon paremmin kuin viime tammikuussa hyvänäkään päivänä. Tuon lauseen voisi kääntää negatiiviseksi, mutta ei käännetä. Se on positiivinen, kuulkaas. Mulla menee nyt hyvin, joten se on positiivinen.

Toivon, että tulevaisuudessa mulla menee vielä paremmin. Toivon, että jaksaisin aloittaa jonkin urheiluharrastuksen (ratsastus olisi tietysti toivelistan ylimpänä, hitto vie kun se on niin kallista). Toivon, että jaksaisin opiskelujen ohella käydä jossain töissä. Toivon, että jaksaisin opiskella normaalitahdissa.

Hippasen myös toivon, että jaksaisin aloittaa lenkkeilyn... mutta hyst, ei kerrota tuota kellekään. Faktahan siis on, että minä inhoan lenkkeilyä. Yhh, typerin urheilulaji ikinä. Mutta en ole pitkiin aikoihin kokeillut kantavatko jalkani juoksuvauhdissa, ja vähän tekisi mieli kokeilla...