torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvää joulua!

On taas se aika vuodesta, kun ruoka on iso osa päivää. Toivotamme siis hyvää joulua!

Olkoon joulupäivät kivuttomia, toimikoon vatsa oikein (jotta pystytte nauttimaan vapaista) ja maistukoon ruoka!
Kärsikäämme vasta joulupäivien jälkeen.

perjantai 18. joulukuuta 2015

Vessapassin onnellinen omistaja

Tein vihdoin ja viimein sen fiksun päätöksen, että liityin Chron ja Colitis Ryn jäseneksi. Päätökseen vaikutti oikeastaan vain ja ainoastaan se, että liittymällä sain paljon puhutun Vessapassin. Päätin, että nyt saa loppua kotiin jumittaminen vain siksi, ettei kaupungissa ole ilmaisia vessoja tarpeeksi. Josko tämä auttaisi taas sosiaalistumisessa.

Niin, jos ei joku vielä tiennyt, niin myös me IBS-diagnoosiset olemme oikeutettuja kyseiseen passiin. Tämä oli itsellenikin aika yllätys, mutta positiivinen sellainen. Liittyessä jäseneksi tulee vain valita IBS diagnoosiksi.
25€ vuodessa ei tunnu kovin pahalta, jos sillä saa helpotusta julkisille paikoille. Toki passia vilauttaessa antaa sen kuvan, että sairastaa tulehduksellista sairautta, mutta se lienee pieni hinta siitä, että pääsee ajoissa vessaan.

Jäsenkortin mukana sai kivan tietopakettipläjäyksen ja muutamia IBD-lehden menneitä numeroita. Meikäläinen lähtee niitä lukemaan.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

IBD-viikko 1. - 6.12.2015

Tällä viikolla on Suomessa vietetty ensimmäistä kertaa IBD-viikkoa. Viikon tarkoituksena on ollut tuoda tietoisuuteen IBD-sairauksia niillekin, jotka ovat perusterveitä. Ihmiset ovat mm. facebookissa ja blogeissaan kertoneet omista sairauksistaan ja sairastamisestaan, Lisäksi joissain jääkiekko-otteluissa IBD ja Vessapassi ovat olleet esillä, ja Crohn ja Colitis ry:n edustajat ovat jakaneet tietoisuutta sairauksista ständeilemällä.

Mietin koko viikon, mitä kirjoittaisin tänne aiheesta. Koska totta hemmetissä mä tänne jotain kirjoittaisin. En kuitenkaan halua alkaa toistaa itseäni puhumalla viime vuoden keväästä, ja en ole vielä varma millaista juttua alan raapustaa kuluneen syksyn oireista (tarvitsen vähän aikaa ajatella ensin). Päätin sitten tähän kohtaan nostaa esille niitä rohkeita ihmisiä, ja hienoja tarinoita, joita olen itse viikon aikana lukenut.

Ensinnäkin, tiedättekö jo IBD Cyclingista? Jos ette, klikklik! IBD Cycling on jääkiekkoilija Teemu Ramstedtin perustama seura, jonka tarkoituksena on tuoda tulehdukselliset suolistosairaudet tutuksi uudelle kohderyhmälle, saada tiedon ja vertaistuen piiriin lisää sairastuneita ja heidän läheisiään, sekä houkutella lisää harrastajia liikunnan pariin. IBD-tietoisuutta lisätään liikunnan kautta, ja se on ihan supersiistiä. Lisäksi Ramstedt sairastaa itse tulehduksellista suolistosairautta, ja jo pelkästään se että hän on uskaltanut sen ääneen sanoa (julkisuudessa) on todella rohkeaa.

Pari muutakin jääkiekkoilijaa ovat "tulleet kaapista" sairauden kanssa: Raimo Helminen ja Esa Keskinen. Heidän sairastamisestaan ei tietääkseni julkisuudessa tiedetty ennen tätä viikkoa, joten nostan hattua heillekin. Tosin tuosta Keskisen jutun lopusta en kauheasti tykkää - hän lopetti lääkkeet kesken, alkoi juoda "huuhaa-juomaa", ja se auttoi, tulehdus parani ja pystyy jälleen elämään normaalisti. Hienoa että Keskisen kohdalla kävi niin, mutta en todellakaan haluaisi että jotkut muut sairastavat ns. ottavat oppia tuosta ja jättävät lääkkeet tuosta vaan pois. Sillähän voi olla kohtalokkaat seuraukset. Tietty voi olla että IL:n journalismin huimalla tasolla (...) on ollut osuutta siihen miltä tuo on saatu kuulostamaan; nyt vaikuttaa aikalailla ihmeparantumiselta, ja siitä en tykkää.

Uusimmassa IBD-lehdessäkin on juttua Tuohimaa-bändin laulajan Lauri Tuohimaan sairaudesta ja laulajan elämästä suolistosairauden kanssa. Tai jotain tällaista. En ole vielä saanut omaa IBD-lehteäni (syytän postia), joten en ole voinut tätä juttua lukea.

Loppuun tv-sarja(jakso?)vinkki: Inhimillisessä Tekijässä puhuttiin viime viikolla IBD-sairauksista, puhumassa oli Teemu Ramstedtin lisäksi sisätautien erikoislääkäri Hannu Väänänen, sekä Anna Hakala. Hakala sairastaa vaikeaa crohnin tautia, ja viime vuonna hänen #kutsumua-postauksensa facebookissa lähti leviämään kuin kulovalkea. Jaoin sen postauksen itsekin. Karua luettavaa, mutta karu on sairauskin. Inhimillisen Tekijän voi katsoa tästä klikklik! Suosittelen.

Olen tällä viikolla monta kertaa lukenut sanat "Suomessa IBD-sairauksia sairastaa jo 42 000 / 45 000 (luku vaihtelee lähteestä riippuen) ihmistä". Joissain paikoissa on myös lukenut "ne ovat Suomen seuraavat kansantaudit". Jep, juuri näin. Sen takia mä tätä blogia haluan pitää. Nämä sairaudet ovat kauhean yleisiä, yleistyvät koko ajan, ja niistä ei siltikään juuri tiedetä. Mä haluan että tiedetään, se helpottaa sairastavien elämää (joka on jo muutenkin ihan tarpeeksi vaikeaa). Lisäksi mä haluan tarjota sairastaville jonkinasteista vertaistukea tämän blogin kautta. Mulla ei ehkä ole ihan tasan sama sairaus kuin sulla, ja voi olla että me ollaan sairauksiemme kanssa ihan eri asteilla, mutta silti, mä ymmärrän. I feel your pain. Ainakin paremmin kuin se perusterve.

Menipä siirappiseksi tuo loppu. Mulla vaan on järjetön halu auttaa apua tarvitsevia. Siksi mä jaksan näistä IBD-asioistakin paasata.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

perjantai 4. joulukuuta 2015

Kirjavinkki suolistovammaisille

IBS:ää sairastavalle ruoka on karmea kaveri. Aluksi et edes tiedä, mitkä ainesosat sopivat, mitkä eivät. Tuskailet sitten sen kanssa, uskallatko syödä mitään vai oletko suosiolla syömättä. FODMAP on sana, joka vilahtaa joka välissä, ja jatkuvasti hoetaan, että FODMAP-dieetistä on apua.

No mites hitossa täysi vatsanoviisi sitten tietää, miten FODMAP-dieetille ryhtyä? Ei mitenkään. Itse olin aluksi aivan ulalla asiasta ja pelkäsin kaikkea. Luin tietoa netistä, mutta välillä tiedot ovat ristiriidassa keskenään. Sitten törmäsin kirjaan, josta ajattelin saavani apua. Ja jonkin verran sainkin.

Kuva täältä
Tässä on helppo, selkeä opas, jota suosittelen jokaiselle IBS-diagnoosin saavalle. Se alkaa yleisellä selostuksella FODMAPista, siihen kuuluvista ruoka-aineista ja jopa vatsavaivoista (se jopa johdattaa lääkäriin, mitä harvat oppaat tekevät). Tuntuu, että sen kirjoittaja/kokoaja on ruuansulatusvaivainen, sillä siinä puhutaan vaivoista, jotka jokainen meistä voi allekirjoittaa.

"Et viihdy ulkona ja julkisilla paikoilla, koska et voi olla varma, milloin täytyy päästä vessaan. -- Kieltäydyt kutsuista tilaisuuksiin, koska sinun pitää olla lähellä kotivessaa."

Kuulostaa tutulta, eikö? Näistä kuvailluista vaivoista vatsavaivainen tunnistaa kyllä itsensä.

Teoksen etu ei kuitenkaan ole siinä, että se luettelee KYLLÄ- ja EI-listat sallituista ruoka-aineista (minkä se toki tekee, hyvin selkeästi) ja antaa FODMAP-ystävällisiä ohjeita, vaan se, että siinä on 2 viikon ruokasuunnitelma. Eli jos olet juuri saanut diagnoosin, etkä tiedä, millä helpottaa oloasi, tässä on hyvä aloitus. Ohjeet sopivat myös Chronia tai colitis ulcerosaa sairastaville.

Ohjeet on lajiteltu ruokajakoihin (aamiainen, lounas, välipala, päivällinen jne) ja jokaisen kohdalla ne on lajiteltu vielä akuuttiin vaiheeseen sopiviksi (nämä ohjeet eivät sisällä FODMAPeja) ja kohtuullisesti FODMAPeja sisältäviin annoksiin. Kaiken kaikkiaan siis kelpo systeemi. Kahden viikon ajaksi on jokaiselle päivälle jokaiselle aterialle eri annos, joten näihin resepteihin ei kyllästy. 

Suosittelen todella lämpimästi etsimään kirjan käsiin. Kirjastoissa sitä tuntuu olevan, Sen voi tilata Adlibriksestä tai Cdon.comista (täältä edullisimmin). Suomalaisesta kirjakaupasta sen voi tilata, kenties löytyy jopa myymälästä paikan päältä.

Lopuksi haluan jakaa kirjasta suosikkireseptini, joka toimii aamupalana, välipalana tai iltapalana. Hyväksi todettu, siskojenkin hyväksymä. Ei sisällä FODMAP-aineksia lainkaan.


Tattariletut
8 lettua, 4 annosta
  • 4 isoa munaa
  • 2 ½ dl makeuttamatonta mantelimaitoa
  • ripaus merisuolaa
  • 2 ½ dl tattarijauhoa
  • 2 rkl kookosöljyä

1. Sekoita munat, mantelimaito ja suola. Lisää tattarijauho. Sekoita, kunnes taikina on tasaista.
2. Kuumenna lettupannu tai pieni paistinpannu. Lisää kookosöljyä niin, että se peittää ohuelti koko pannun.
3. Laita runsas desilitra taikinaa pannulle. Sekoita ja anna levitä tasaisesti pannuun.
4. Vähennä pannun lämpöä ja paista noin kaksi minuuttia, kunnes letun alapinta on kullanvärinen. Käännä lettu ja paista toista puolta noin minuutti.
5. Siirrä valmiit letut lämpimään, kun paistat loput letut. Tarjoile heti.
6. Letut voi tehdä myös etukäteen. Laita väliin leivinpaperia, niin ne eivät tartu toisiinsa. Ne säilyvät jääkaapissa noin 3 päivää tai pakastimessa kaksi kuukautta.



Etukäteen voin antaa vinkkinä, että tällä nestemäärällä taikina on aika tynkkyä. Voi siis vähentää jauhojen määrää hiukan tai lisätä nesteen  määrää. Jostain syystä näitä tehdessä myös käryää ja paljon (johtuneekohan kookosöljystä vai tattari/mantelimaitoyhdistelmästä, en tiedä), joten kannattaa avata ikkunaa tai pistää liesituuletin huutamaan tai ottaa suosiolla paristo irti palovaroittimesta. Olen myös säilyttänyt näitä jääkapissa yli 3 päivää, enkä pilalle huomannut menneen.

Näiden kanssa voi tarjoilla mitä vain. Kirja ehdottaa voita ja sitruunamehua, tai munakokkeli- tai kalkkunatäytettä. Itse rakastan näitä lorauksen vaahterasiirappia kanssa. Vaahterasiirappikin on FODMAP-ystävällinen, kun määrät pitää matalana (ohje on muistaakseni 1 rkl?).


Onko teillä jotain kirjavinkkejä suolistovammaisille?

torstai 19. marraskuuta 2015

Säälittävä yritys palata blogin pariin.

Chronic Illness Cat - Can remember Phone # from Childhood Can't remember what i just walked into this room for


"Toivottavasti seuraavaan kirjoittelukertaan menee vähemmän kuin kolme kuukautta." Ja meni vaan rapiat neljä. Juuh elikkäs. Voisin sanoa että on ollut kiirettä koulussa, ja kaikenlaista voimattomuutta koulun ulkopuolella, ja molemmat on ihan totta, mutta nyt ihan oikeesti.

Suurin syy kirjoittamattomuteen on oikeasti se, että oon vähän ulalla siitä mistä kirjoittaa, Elikkä saa ehdottaa aiheita! Mistä mä voin kirjoittaa mitä ihmiset haluaisi lukea? (Tässä kohtaa huomautan, jälleen kerran, etten ole lääkäri, eli syvääluotaavia tieteellisiä tutkimuksia ei edelleenkään ole luvassa. Omia kokemuksia ja pohdintoja tutkimuksista voi kyllä tulla.) Voin mä jotain itsekin keksiä, mutta en tällä hetkellä luota yhtään kirjoituskykyihini, tai esim. muistiini. En tiedä mitä tästä voin syyttää (tosin järkyttävä stressi ja ahdistus on vahvoja ehdokkaita), mutta muistini on just nyt juuri niin hyvä kuin tuosta ylläolevasta kuvasta voi päätellä. Nimim. en muista mitä söin eilen..

Enää 35 päivää jouluun. Loma loma loma. Ehkä sit saan kans muistini vihdoin takaisin.

Niin ja lupaan kirjoittaa jotain tähdellisempää vielä ennen joulua. Varmasti.

torstai 12. marraskuuta 2015

Just IBS things

Kaikkihan tietävät nämä just x things -meemit? Eli vaikka just girly things: "Waking up to the sunlight". Ja kuvassa komeilee sänky ja auringonpaiste. No, vaikket tietäisikään, niin tämä tuo silti iloa: Tumblrista bongasin "Just IBS Things" -blogin, joka siis kuvaa meitä IBS-suolistovammaisia! Sieltä löytyy sellaisia helmiä kuin nämä:



Tässä muutama, lisää löytyy mainitsemastani blogista eli Just IBS Things . Tumblrista löytyy myös monia muita IBSään liittyviä blogeja, joten jos satut kyseistä portaalia käyttämään niin suosittelen katsastamaan.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Vertaistuki

On tainnut olla aikaisemminkin puhetta siitä, kuinka tärkeää vertaistuki loppupeleissä on. On helpottavaa päästä juttelemaan jollekin, joka tietää, kuinka hankalaa/raivostuttaa/masentavaa on elää toimimattoman vatsan kanssa. Moni ei-vaivainen ei jaksa kuunnella selostusta siitä, kuinka olosi on kuin ilmapallolla tai kuinka p*ska lentää, koska menit syömään vahingossa väärää ruokaa. Monesti taas toisen suolistovammaisen kanssa voi puhua asiasta ummet ja lammet.

IBS:lle löytyy yllättävän vähän vertaistukea netissä. Tai sitten on niin syvälle netin uumenissa, etten ole onnistunut kaivamaan sitä esille. Tämän foorumin olen löytänyt (sitä olen tainnut mainostaakin), mutta valitettavasti se ei näytä olevan hirveän aktiivinen. On siellä nyt tämän vuoden puolella kirjoitettua viestejä, mutta silti.

Nyt kuitenkin Crohn ja Colitis Ry on huomioinut tavallista enemmän meitä IBS-läisiä ja perustanut Facebookiin IBS-vertaistukiryhmän.

kuva Chron ja Colitis Ry:n Facebookista
Ryhmä löytyy täältä (se on suljettu, joten ulkopuoliset eivät pääse sitä näkemään), ja jäseneksi pääsee painamalla liittymisnappulaa ja kertomalla itsestään yhdelle ryhmän ylläpitäjistä. Näin siis vältetään feikkiprofiilit ryhmässä. Vielä tuolla on vähänlaisesti väkeä, mutta uskoisin sen kasvavan.

Eli sinne vaan!

(Tätä postausta ei ole toteutettu yhdessä Crohn ja Colitis Ryn kanssa, vaikka siltä saattaa vaikuttaakin.)

lauantai 22. elokuuta 2015

Melkein mainos


Nyt on vähän pakko mainostaa, vaikkei siitä maksetakaan. Kyseessä on nimittäin tuote, jota suosittelen ainakin IBS:tä eli ärtyvästä suolesta kärsiville. Tai henkilöille, jotka kärsivät vastaavista vaivoista. Kyseessä siis henkilökohtainen paras ystäväni arkena eli Vi-Siblin.


Vi-Siblin, kuva täältä
Jos haluaa, tätä voi tavallaan kutsua lääkkeeksi, vaikka sellaisia ei IBS:än varsinaisesti ole. Tällä nyt on jonkin verran tutkittuja perusteita sille, miksi sitä suositellaan. En edes yritä esittää tietäväni, miten se toimii ja mitkä osat siinä tarkalleen vaikuttavat, mutta voin kertoa, että siitä on apua!

Vi-Siblin on reseptivapaa tuote apteekissa, mutta lääkärillä käydessä saa samalla (tai halvemmalla?) hinnalla isomman paketin. Sisältö vain sekoitetaan veteen (ei pidä ihmetellä, se ei varsinaisesti sakeudu, on vain helpompi nauttia) ja juodaan. Tai sitten vaihtoehtoisesti sekoitetaan ruokaan ja juodaan lasillinen vettä päälle. Kyseisestä tuotteesta saa sen kuvan, että se ei maistu miltään tai että se on jopa hyvänmakuista, mutta rohkenen olla eri mieltä. Pahimmillaan (jos hörppään tuota mössöä liian nopeasti) se aiheuttaa itselläni lähes oksennusrefleksin.

Olkoon pahanmakuista taikka hyvää, niin kyllä siitä apua on. Itselläni se ainakin tasapainottaa vatsan toimintaa eikä tarvitse jatkuvasti pelätä yllättäviä ääniä tai tuntemuksia. Ei se kaikkia ongelmia poista (ainakaan siinä määrissä, mitä itse sitä käytän), mutta helpottaa, ja saa olon varmemmaksi. Pahimpina kausina siitä on varsinkin apua. Esimerkiksi perjantaina olin aivan stressaantunut, koska jouduin uuteen tilanteeseen ja tuntemattomien ihmisten joukkoon, ja samalla myös kauhuissani, minkä seurauksena koko vatsani toiminta heitti häränpyllyä, mutta tämä vähän tasasi sitä. Samalla tavalla esimerkiksi kuukautisia ennen tästä on apua.

Toki, koska IBS on kaikilla vähän erilainen, ihmisillä voi olla eri tuntemuksia. Koska itse olen enemmän ummetuspainotteinen vatsaltani, tämä tehostaa vähän sen toimintaa. Ripulipainotteisilla se taas hidastaa (tai normalisoi) toimintaa. Olisi ihan kiva kuulla muiden kokemuksia! IBD-läisillä en tiedä tehosta tai hyödystä, mutta kertokaa toki, jos tätä teille suositellaan!

Sen verran kyllä ainakin ärtyneen suolen ihmisille huomautan, että muistakaa ehdottomasti valita tämä (tällä hetkellä) oranssin värinen paketti! Itselleni lääkäri määräsi ensin toista ja vasta kotona huomasin, että tuo toinen (Vi-Siblin S) sisältää sorbitolia. Sorbitolihan kuuluu IBS:stä kärsivien ehdottomaan no-no -listaan, koska on sokerialkoholi ja sitä kautta FODMAP-hiilari eli luo kaasua paksusuolessa eli aiheuttaa kipua ja vatsan sekoitusta. Joten tarkkana kuin porkkanat!

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Ihania viestejä

Me ollaan täydellisen huonoja bloggaajia. Jos ihan rehellisiä siis ollaan. Siitäkin huolimatta, olemme saaneet ihania viestejä niin kommenttibokseihin kuin sähköpostiinkin. Kiitos niistä! Pyrimme vastailemaan heti kun huomaamme, mutta tuo sähköposti ei tosin kaikista aktiivisimmin ole tarkkailun alla, pahoittelemme siis, jos tuntuu, ettei viestiisi vastata. 

Viestejä saa kuitenkin aina laittaa, vaikka tosiaan kommenttina tai osoitteeseen suolistovammaiset@hotmail.com .

Heitelkää vaikka kysymyksiä tai ehdotuksia siitä, mistä haluaisitte lukea? Onko se ruokavaliosta, yleisestä elämästä, muiden ihmisten suhtautumisesta... Kysykää pois!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

"11 kysymystä" haaste, finally!

Onko edellisestä kirjoituksesta jo kolme kuukautta?? Härregööd ja auta armias.

Kolme kuukautta pähkinänkuoressa: fyysinen terveys edelleen ihan hyvä, henkinen terveys heittelehtii (sain toukokuussa sairaalasta epikriisin jossa lukee F32.10.. ehkä kirjoitan tästä joskus enemmän, ehkä en), asunto edelleen ihana, ensimmäinen amk-vuosi ohi ja siihen liittyen yksi ensi-ilta sekä kolme muuta projektia (kevät oli yllättävän täyteen tupattu) taputeltu, ja uusi projekti työn alla. Tällä kertaa olen pyytänyt itselleni tuottajaparin. Kesä on mennyt opiskellessa vähän lisää, sekä mm. Provinssissa. Saatettiin törmätä, varsinkin jos kävit Cargo-anniskelualueella la-su-yönä ostamassa alkoholia. Olin siis myymässä sitä. :D

Just nyt en osaa oikein kertoa mitään, niin paljon on ehtinyt tapahtua että olen itsekin ihan ymmälläni. Siispä sen sijaan vastailenkin näihin haastekysymyksiin, jotka Venla lähetti jo toukokuussa!

1. Mitä kaikkea olet harrastanut elämäsi aikana?
Ratsastus on ainoa "virallinen" harrastus, joka mulla on ikinä ollut. Harrastin sitä 8 vuotta lapsuus- ja teini-iässä. Ratsastin aina koulua, esteistä en tykännyt yhtään. Edelleenkin mulla on jatkuva kaipuu takaisin hevosen selkään, mutta hittovie kun se maksaa mansikoita. "Epävirallisina" harrastuksina olen hamassa menneisyydessäni ilmoittanut lukemisen, kirjoittamisen ja kavereiden kanssa hengailun. Nykyään ilmoittaisin varmaan uusista (leffa)projekteista haaveilun, tulevaisuuden suunnittelun ja kavereiden kanssa hengailun.

2. Pelkäätkö jotain eläintä, miksi?
Hämähäkkejä ja ampiaisia (jos ne lasketaan tähän kastiin). Hämähäkit on rumia, ällöttäviä ja yleensä ihan liian nopeita ja ne saattaa hyppiä! Gaaaah. Ampiaiset pistää. Mua ei ole yksikään ikinä pistänyt, mutta pelko on silti olemassa.

3. Kuinka hemmottelet itseäsi?
Syön jätskiä, katson huonoja komedioita enkä poistu kotoa koko päivänä. For real. Olen erittäin hyvä lojumaan koko päivän sängyssä pyjama päällä.

4. Vaikuttaako ihmisen pukeutuminen suhtautumiseesi häneen?
Haluaisin sanoa ei, mutta se lienee vale. Varmasti kaikki saa uusia ihmisiä tavatessaan heistä tietyn (alitajuntaisen) mielikuvan heidän pukeutumisensa perusteella. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että nämä mielikuvat ainakin mulla kaikkoaa varsin nopeaan, kunhan alan juttelemaan tyypille (siis olettaen, että tämä paljastuu erilaiseksi kuin mitä kuvittelin). Elikkä joo, minunkin alitajuntaani on iskostunut tiettyjä mielikuvia tietynlaisesti pukeutuvista ihmisistä, mutta harvoin nämä mielikuvat osuvat oikeaan, eikä mua haittaa ollenkaan olla väärässä tällaisissa asioissa. Harvoin myöskään annan mielikuvieni vaikuttaa siihen miten kohtelen uusia ihmisiä. Ole kiltti kaikille jne.

5. Mitä teet yleensä ystäviesi kanssa?
Rehellisesti? Istun pubissa. :D Tai kahvilla. Nyt kesällä myös pikniköidään. Juorutaan, parannetaan maailmaa, suunnitellaan tulevaa, nauretaan ja joskus vähän itketään.

6. Millä sivuilla vietät netissä eniten aikaa?
Facebook, Youtube, Buzzfeed, Gmail, kaikki opintojen kannalta tärkeät sivut, mol.fi..

7. Kahvi, tee vai kuuma kaakao?
Kahvi! ♥
 
8. Mikä on ääni, joka saa sinut aina iloiseksi?
Rakkaiden ihmisten nauru, ovikello silloin kun odotan jotakuta kylään, lause "mulla ois yks projekti työn alla, kiinnostaisko sua tulla siihen tuohon-ja-tohon hommaan?". Jäätelöauton tunnari.

9. Millaisena näet hyvän elämän?
Saa tehdä sitä työtä mitä rakastaa, oli se sitten presidenttiys tai lastenkasvatus tai mitä vaan siltä väliltä, ympärillä on ihmisiä jotka rakastaa/joita rakastaa, ja rahaa on sen verran että jos tekee mieli ostaa jäätelöautosta jätski niin on varaa ostaa sellainen. Eipä siihen paljon muuta tarvita.

10. Millainen oli ensimmäinen kertasi moottoriajoneuvon ohjaimissa?
Haha, olin 14 (vai 13?) vuotta vanha ja ajoin sukulaisten mönkijää maalla. Takana istui pikkuserkku, joka oli kauhuissaan kun kiihdytin ehkä hiukka liikaa metsätiellä.

11. Minkä oppiaineen lisäisit peruskoulun opetussuunnitelmaan? Minkä poistaisit?
Tjaa. Varsinaisista oppiaineista en tiedä, mutta kaiken sen "tupakka tappaa, alkoholi on pahasta, don't have sex or you will get pregnant and die" -paasauksen ohelle lisäisin oikeasti fiksua opetusta seksuaalisista suuntautumisista ja sukupuolista, niiden moninaisuuksista ja siitä miten on ookoo jos on vähän hukassa itsensä, seksuaalisuutensa ja/tai sukupuolensa kanssa. Lisäksi mä haluan että kouluissa puhutaan enemmän mm. rasismista, seksismistä ja feminismistä (vai puhutaanko näistä ollenkaan? omasta peruskoulusta on jo liian kauan, en muista), ja kerrotaan että nämä(kään) A) ei kosketa vain nk. ensimmäistä maailmaa ja B) ei ole "menneen talven lumia".

Huuh, tulipas avautuminen. Lyhyesti: haluan, että kouluissa puhutaan tärkeistä, jokaista ihmistä koskettavista asioista, joista siellä ei vielä puhuta (tarpeeksi). Toki on myös tärkeää kertoa että tupakka aiheuttaa syöpää, alkoholiongelma on tosi juttu, huumeet ei kannata ja suojaamaton seksi tuntemattoman kanssa on vitun typerää ja turhaa maassa, jossa 20 kappaleen paketti kortsuja maksaa vaan kympin (tästä pääsisin mukavalla aasinsillalla aiheeseen "miksi helvetissä ehkäisy ei ole aina ilmaista kaikille", mutta ehkä jätän sen paasauksen tällä kertaa). Mutta on myös paljon tärkeitä aiheita, joista kouluissa ei hiiskutakaan. Ja se vituttaa.

En myöskään varmaan poistaisi mitään, mutta muuttaisin joidenkin oppiaineiden opetustyyliä. Liikuntatunnit heti ekana kokisivat rajun muutoksen... traumat koulun liikuntatunneista ovat tosia ja juurtuvat syvälle.

Puuuuuh, olipa siinä taas tekstiä. En nyt haasta ketään koska höm, en taida seurata yhtään blogia enää... ainakaan säännöllisesti. Tai no, voin haastaa Pian, mutta tähän samaan blogiinhan se kirjoittaa.

Nähdään taas kunhan saan jotain aikaiseksi kirjoitettua! Toivottavasti siihen menee vähemmän kuin kolme kuukautta.


Se oon mä (viime huhtikuussa enskareissa)! Mulla on nykyään sininen tukka! Siistii.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Henkinen romahdus, low point, ja muuta liirumlaarumia.

Olen huomannut itsessäni asuvan pari aika vaarallista piirrettä. Tai ei ne yksinään ole vaarallisia, mutta toisiinsa yhdistettyinä potentiaalisesti tuhoavia. Nämä piirteet ovat perfektionismi, kontrollifriikkeys, ahdistukseen taipuvaisuus, itsekriittisyys sekä suuri rakkaus ja intohimo sitä kohtaan mitä tekee.

Mä opiskelen elokuva- ja televisioalaa, ja jos kaikki menee niin kuin Strömsössä, niin musta tulee tuottaja (tämänhetkisten suunnitelmien mukaan). Me ollaan nyt kevään ajan tehty koulussa lyhytelokuvaa, jossa olen tuottaja ja apulaisohjaaja. Itse roolini valitsin ja jos pitäisi uudelleen valita, valitsisin tasan samalla tavalla. Vaikka tää on paikoin ollut aivan hirveää, en mä loppujen lopuksi tekisi mieluummin mitään muuta.

Mä haluan tehdä hyvää työtä tässä projektissa (ja jokaisessa tulevassa), koska tää merkkaa mulle niin paljon. Tää on jotain mitä haluan tehdä tulevaisuudessani, en halua perseillä tätä. Tuottajana oleminen saa mut parhaimmillaan innostuneeksi, mun silmäni loistamaan ja perhoset lentelemään mun vatsassani. Mulle tulee sellainen fiilis, että asioilla, joita mä teen, on jokin tarkoitus. Tätä mun kuuluukin tehdä, tässä mun kuuluu just nyt olla. Vaikka kalenteri täyttyy palavereista ja to do -listalla lukee "tee se, tämä ja tuo raportti/sopimus/työtodistus", mä jaksan ja ennen kaikkea haluan tehdä sen kaiken. Mikään siitä ei tunnu väkipakolta.

Paitsi sitten kun hommaa on liikaa ja tuntuu, etten voi pyytää keltäkään apua. Vaikka tietysti voisin. Opiskelijatoverit on ihania ja varmasti auttaa jos vaan tajuaa kysyä apua (olen kevään aikana usealta ihmiseltä kuullut sanat "jos tarviit apua niin sano, kyllä mä autan", ♥). Tuutorit ja muut vanhemmat opiskelijat on käyneet tämän saman projektin aikoinaan läpi ja tietää miten kaikinpuolin rankkaa tää voi pahimmillaan olla, joten jos heille menee sanomaan "vittu mä en jaksa, mä lyön hanskat tiskiin, tehkööt tämän paskan loppuun ilman mua, mä lopetan koulun kesken", he osaa lohduttaa ja sanoa ettei se ole niin vakavaa eikä kamalaa ja kaikki siitä on aiemminkin selvinneet. Opettajille jos menee itkemään, he osaa neuvoa ottamaan pari päivää kokonaan vapaata koulujutuista.

Miksi sitten en osaa pyytää apua ajoissa? No hitto vie, koska olen kontrollifriikki ja perfektionisti. Jokin pikku ääni pääkopassani huutaa "lol oot luuseri jos joudut kutsumaan jonkun nyt apuun, eks muka ite selvii". Ja se on väärin, en mä ole luuseri! Ei se, että uskaltaa pyytää apua, tee ihmisestä luuseria. Se tekee ihmisestä fiksun ja vahvan. Olen sitä mieltä, että vaatii paljon rohkeutta huomata itsessään avuntarve, ja vielä enemmän rohkeutta lähteä apua hakemaan. Jokainen, joka siihen kykenee, saa multa hatunnoston.

Mä en aina kykene hakemaan apua. En osaa, en uskalla. Pelkään että kaikki nauraa mulle jos myönnän oman heikkouteni - vaikka tietenkään ei naura. Mutta tää kykenemättömyys tekee mun elämästäni joskus aika vaikeaa.

Meidän lyhytelokuvan kuvaukset oli maaliskuun puolivälissä. Sitä edeltävät n. kolme viikkoa oli mulla todella kiireisiä, täyteen buukattuja ja henkisesti rankkoja. Jopa sen verran rankkoja, etten muista siitä ajasta oikein mitään. Muistan päiviä kun olin koulussa, menin kotiin, tein kouluhommia kotona, stressasin tulevasta, yritin rentoutua katsomalla Frendejä ja juomalla alkoholia, valvoin kolmeen asti aamulla, heräsin seuraavana aamuna seitsemältä ja tein saman rumban uudestaan. Mulla oli yksinkertaisesti liikaa hommaa, mistä voin syyttää vain itseäni. Luulin että mun pitää taipua kaikkeen ja tehdä kaikki yksin. Ei oikeasti olisi tarvinnut. Tähän kun lisätään vielä mun kaikki muut henkiset (ja fyysiset) ongelmat, sekä kämppä jossa en enää viihtynyt ja jossa ahdisti asua, niin siinähän sitä taas oltiin. Mukavan sopan itselleni keitin.

Pari päivää kuvausten jälkeen se sitten iski - totaalinen henkinen romahdus. Piti viettää hauska ilta kotona ja baarissa kavereiden kanssa, mutta lopulta vedin vaan lärvit ja itkuparku-raget Klubin vessan lattialla. Löysin oman low pointtini sinä iltana, ei ollut kaunista katseltavaa.. seuraavana päivänä tajusin että joku roti tähän hommaan on saatava, mutta sitä en tule saamaan Tampereella. Menolippu Lepaalle ja viikon mittainen oma loma. Sorry, koulu, toisinaan tulen järkiini ja tajuan että oma hyvinvointi menee kouluhommienkin edelle.

Lepaalla unohdin tyystin kaikki koulujutut hetkeksi. Nukuin päikkäreitä, tuijotin revontulia, grillailin, saunoilin, paransin maailmaa ja juoruilin. Niin sanotusti selvitin päätäni. Opettelin jälleen hengittämään. Tajusin, että mun täytyy opetella sanomaan "mä en osaa tehdä tätä" ja "mä olen uupunut ja mulla on liikaa hommaa, mä en jaksa". Kuulostaa simppeleiltä lauseilta, mutta ihan hirveän vaikeita sanoa. Tajusin myös, etten voi jatkaa tätä itseni lääkitsemistä alkoholilla, johon olen näköjään myös vähän taipuvainen, vaan mun täytyy löytää ahdistuksen parannuskeinot jostain muualta. Jostain terveellisemmästä.

Sen viikon jälkeen takaisin kouluun palasi, jos ei nyt tyystin valaistunut, niin ainakin paljon paremmaksi olonsa tunteva Petra. Semmoinen Petra, joka pitkästä aikaa tietää, mitä tarvitsee - enemmän hyviä keskusteluja rakkaiden ihmisten kanssa, oikeasti kivoja iltoja joilla nauru raikaa ja kyyneleet pysyy poissa, enemmän sellaisia vapaailtoja kun voi vaan selata Buzzfeedia tuntikausia, sekä vähemmän alkoholia. Plus kämpän jossa ei ahdista.

Viimeisen parin viikon aikana olen pitänyt huolta, että olen saanut juuri noita asioita joita olen tarvinnutkin. Olen muuttanut ihanaan uuteen asuntoon, jossa oikeasti haluan olla ja viettää aikaa. En ole lähtenyt baariin jos ei ole mieli tehnyt, vaan olen lähtenyt etkoilta suoraan kotiin. En ole pillahtanut itkuun puolituntemattomien edessä enkä manannut sitä miten paska elämä mulla on. Koska ei mulla oikeasti ole. Mulla on vaan todella pitkään ollut todella paska fiilis.

Tää postaus nyt vaan rönsyilee ja poukkoilee eikä tässä taida olla mitään järkeä. Lähdin kirjoittamaan tätä ajatuksella "kootut syyt siihen, miksen ole puoleentoista kuukauteen kirjoittanut mitään". Kootut, indeed... noh, tässä ne ajatukset nyt, koottuna:

1. On ollut helvetinmoinen kiire, stressi ja ahdistus.
2. Oli tosi paska olo henkisesti.
3. Saavutin low pointin ja romahdin.
4. Kapusin ylös romahduksen aallokoista ystävän avustuksella.
5. Nyt mulla on paljon parempi olo ja viihdyn paremmin sekä nahoissani että asunnossani, mutta kiire on yhä. Ensi-iltaan vähän reilut kaksi viikkoa ÄÄK.

Hyvin suurella todennäköisyydellä en tule kirjoittamaan mitään koko loppukuussa, koska en vaan löydä aikaa sille. Mutta tällä kertaa syyt kirjoittamattomuudelle on sentään positiivisia.

Aina ei mee hyvin, mutta onneksi ympärillä on ihmisiä jotka auttaa, jos niiltä vaan osaa pyytää apua. Se on kai tämän tarinan opetus.

EDIT// Olen saattanut viime aikojen postauksissani toistella samoja asioita ja/tai sanoa edellisessä postauksessa jotain, jonka olen täysin kumonnut seuraavassa. Esim. viime helmikuussa taisin sanoa jaksavani juuri nyt oikein hyvin ja hyvin mulla menee ja niin poispäin... höm. En oikein tiedä mitä oon sitä kirjoittaessani ajatellut. En halunnut myöntää ongelmia edes itselleni? No joo, niin sen on pakko olla.

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Työskentely ja muuta löpinää

Puhun taas pitkästä aikaa lempiaiheestani eli työelämästä. Työelämästä on kiinnostavaa puhua jo vain sen takia, että se on iso osa suurimman osan ihmisistä elämää. Ilman työtä ei ole rahaa, ilman rahaa et pärjää. Kun jokin hankaloittaa työelämää, se väistämättä on mielessä päällimmäisenä.

Minähän periaatteessa työskentelen elintarvikkeiden kanssa, joten tällaiset vatsavaivat ovat erityisen häiritseviä. Kun vatsallasi on paha päivä, ei kauheasti huvittaisi liikkua elintarvikkeiden välissä. Vaikka tietenkin pidän huolta hygienista eikä meillä ole juuri pakkaamattomia elintarvikkeita, välillä iskee pieni jännitys. Entäs jos et esimerkiksi vain ehdi vessaan?

No, minullahan on helppoa loppupeleissä, kun kyse ei ole ruuanvalmistuksesta eikä tosiaan pakkaamattomista elintarvikkeista. Silti säälin niitä, joiden unelma-ala on ruuanlaitossa tai ruoka-aineiden valmistuksessa.
Meillähän on kolmas sisko, jonka unelma-ammatti on leipuri-kondiittori. Hänellä ei ollut aikaisemmin mitään, mutta nyt viimeisen vuoden sisään hänkin on alkanut oirehtia. Onneksi diagnoosi oli kuitenkin IBS eikä Petran IBD tai vastaava, mutta toisaalta ikävää, sillä mitään virallista hoitomuotoahan ei ole. Paska tuuri.

Tämä kolmannen sisaruksen "sairastuminen" sai miettimään, että tässäpä olisi jollekin geenitutkijalle loistava tilaisuus! Onhan se todennäköistä, että kaikilla saattaa olla jotain, mutta mielenkiintoista olisi selvittää, selittäisikö joku geenimutaatio kaikkien vammat. Itsehän epäilen äidinpuoleista linjaa, sillä ilmeisesti myös äidillämme on (ollut) vastaavia vaivoja ja samoin äidinäidillämme. Kauhulla toisaalta odotan, siirtyykö tämä omille lapsilleni tulevaisuudessa. 

Suolistovammaisuutta ei ole kauheasti tutkittu, koska onhan kyseessä varsin uudet vaivat ja taudit, jotka ovat osittain kaiken tämän teollistuneen ruuan ynnä muiden huonontuneiden elintapojen aiheuttamaa. Tuskin näistä sairauksista ja vaivoista muuten kärsisivät lähinnä länsimaalaiset pullamössöihmiset.
Pitäisi saada enemmän ihmisiä tutkimaan vaivojen ja sairauksien aiheuttajia sekä niiden mahdollisia perinnöllisyystekijöitä. Mutta ketä kiinnostaa, kun sairaus tai vaivat eivät ole kiinnostavia ja ns. mediaseksikkäitä?


|| kirjoittaja pidättää oikeuden valitukseensa, sillä kärsii kirjoitushetkellä antibioottikuurin aiheuttamasta ripulista

perjantai 27. helmikuuta 2015

I may snap and I move fast, but you won't see me fall apart.

Noniin. Olen lykännyt, lykännyt ja lykännyt tämän postauksen kirjoittamista. En lykkää enää. Nyt tuntuu jo ihan hyvältä kirjoittaa tästä. Tai no, ei täysin hyvältä... mutta ei täysin pahaltakaan. Joten.

Viimeisen n. puolen vuoden aikana fyysinen sairauteni on aiheuttanut yllättävänkin vähän harmia. Kuvittelin viime maaliskuussa Asacolin aloittaessani joutuvani vaihtamaan lääkitystä vielä monesti, syömään monta kortisonikuuria ja haavaisen paksusuolen ylipäänsä olevan erittäin kivulias kaverini vielä pitkään. Sen sijaan syön edelleen Asacolia, kortisonia en ole joutunut puputtamaan, ja suolisto on pysynyt suht kivuitta. Eritoten nyt kun mut siirrettiin Hatanpään sairaalan potilaaksi, voinee sanoa fyysisen terveydentilani olevan tällä hetkellä niin hyvä kuin se tässä tilanteessa voi olla.

Tässä vaiheessa haluan painottaa sanaa fyysinen. Mun kroppani voi hyvin. Mutta mun pääni ei.

Ensimmäisen kerran huolestuin omasta jaksamisestani viime kesäkuun alussa. Tulin töistä kotiin, kellahdin lattialle ja aloin itkeä, ilman mitään ilmeistä syytä. Toki mulla oli varmasti univelkaa, mutta kuitenkin, en mä ennen kauhean useasti itkeskellyt univelkojen takia. Joten, seuraavan lääkärin soittoajan (joka oli myöhemmin kesäkuussa) yhteydessä kysyin olisiko mahdollista päästä puhumaan jollekin kaikesta tästä paskasta. Oli muuten vähän awkward puhelu - lääkäri kysyi että mitä tarkoitan, sanoin tahtovani vaan avautua, johon jatkokysymys kuului "terapeutille vai psykologille vai..?". En mä edes tiedä noiden kahden eroja, hittovie.

Heinäkuussa kävin ensimmäisen kerran TAYSissa jonkun sairaanhoitaja-ihmisen luona, joka kyseli multa kaikkea maan ja taivaan väliltä (tiedän että niiden on varmaan pakko kysellä kaikkea lapsuudestakin yms, mutta en mä silti kokenut sitä mitenkään miellyttäväksi) ja sitten sanoi ohjaavansa mut erikoistuvalle lääkärille.

Erikoistuvan lääkärin tapasin ensimmäisen kerran elokuussa, juuri ennen koulun alkua. Jouduin jälleen toistamaan samat liibalaabat lapsuudesta ja nuoruudesta, kertomaan miltä nyt tuntuu kun on todettu autoimmuunisairaus ja selittämään miksi halusin päästä juttelemaan jollekulle. Viimeinen kysymys oli (ja on edelleen) kaikkein vaikein. Musta vaan tuntui, etten ollut oma itseni, vaan joku ontto, masentava, itkeskelevä, pessimistinen varjo itsestäni, ja se ei tuntunut hyvältä. En tiennyt (en edelleenkään tiedä) miten joku psykiatri pystyisi mut parantamaan, mutta ajatus siitä etten pääsisi purkamaan sitä fiilistä kellekään, kuulosti ihan kauhealta. Siksi mä halusin päästä juttelemaan. Kai. Ainakaan en osaa sitä paremmin selittää.

Elokuun jälkeen kului kuukausi niin, etten kuullut lääkäristä mitään. Kuukauden jälkeen sain soiton ja sovittiin uusi aika lokakuulle. Lääkäri varmisti että pärjäänkö sinne asti ns. ilman apua, vakuutin että ei tässä mitään. Koulu just alkanut ja paljon kivaa tekemistä, mä pärjään.

Kunnes sitten en enää pärjännyt. Tuli paljon kouluhommia ja koulun ulkopuolisia hommia. Oli pari kurssia joilla olemisesta en tykännyt yhtään ja jotka sai mussa aikaan suuren ahdistuksen - kerran toisen kurssin tunnilla meinasin alkaa pillittää koko luokan edessä, kun taas toisella kurssilla useaan otteeseen istuin luokan nurkassa sisäisesti kiljuen ja hyperventiloiden ja haluten karata koko tunnilta. Kertaakaan en kehdannut karata. Sen sijaan useasti jätin kokonaan menemättä. Kaikki tuntui turhalta, merkityksettömältä, ylitsepääsemättömältä ja typerältä. Tunsin oloni maailman paskimmaksi ihmiseksi.

Marraskuussa mulla oli jo niin paha olo, että en enää jaksanut mennä oikein minnekään enkä tehdä mitään. Olisin kovasti halunnut olla mukana projekteissa, mutta en päässyt ylös sängystä. Olisin halunnut mennä yhteen jos toiseenkin tapahtumaan, mutten jaksanut vaihtaa aamutakista oikeisiin vaatteisiin. Olisin halunnut tavata kavereita, mutten jaksanut olla sosiaalinen. Olisin halunnut suorittaa sen yhden kurssin kunnialla, mutta aina sitä ajatellessani mua alkoi ahdistaa ja tuntui etten saanut henkeä. Lisätään tähän se, että unettomuus alkoi vaivata todenteolla, ja asuin yksin joten lähellä ei ollut ketään joka olisi osannut huolestua siitä miten kolme päivää putkeen vain makasin sängyssä, ja soppa oli valmis.

Erään unettoman yön jälkeen menin tapaamaan lääkäriä. Hän sanoi, ettei enää katsele vierestä kun ahdistukseni pahenee, vaan määrää mulle lääkkeet. Aiemmin hän oli vain ehdottanut sitä ja kysynyt, mitä mieltä olisin lääkkeiden syömisestä. Nyt mulla ei enää ollut vaihtoehtoa. Aloin syödä mielialalääkkeitä.

Tuollaisissa lääkkeissä on (ilmeisesti) tapana, että ahdistus-/masennusoireet ensin pahenee ja sitten vasta helpottaa, joten ensimmäiset kaksi viikkoa oli ihan hirveitä. Mua ahdisti iltaisin mennä nukkumaan ja aamulla herätä, mua ahdisti koulussa ja kotona, mua ahdisti kaikki ja kaikkialla. Yritin samaan aikaan tehdä näyttötyötäni loppuun, ja se oli hankalaa koska en tykännyt yhtään niistä materiaaleista joita olin kuvannut (mikä ei johtunut näyttelijästä, vaan omasta osaamattomuudestani). Monesti materiaaleja leikatessani tein videon ns. valmiiksi ja heti perään poistin kaiken. Aloitin monta kertaa alusta. Pari kertaa juuri avattuani editointiohjelman, mua alkoi ahdistaa koko ajatus näyttötyöstä niin paljon, että pistin ohjelman samantien kiinni ja menin kotiin itkemään.

Kahden viikon jälkeen kuitenkin tapahtui jotain - mun ahdistus alkoi helpottaa. Mun rintaa ei enää puristanut kaikkialla, pystyin hengittämään jopa hankalissa tilanteissa, ja kykenin tekemään näyttötyöni loppuun (ja katselemaan sen muiden ryhmäläisteni kanssa, vaikka pikku ääni pääni sisällä huusi täysillä "eeeeeeeiiiiiii!"). On vaikea selittää konkreettisesti miten mun elämäni tuntui yhtäkkiä valoisammalta ja helpommalta elää, se vaan tuntui. Pääsin ylös sängystä joka päivä. Se oli hienoa.

Osaltaan parempaan fiilikseeni varmasti auttoi se, että muutin pois yksiöstä ja saman katon alle yhden kaverini kanssa. Siksi, nyt kun muutan uudelleen, olen päättänyt etten todellakaan muuta yksiöön. En halua saman kaavan masentuneisuudesta ja ylöspääsemättömyydestä toistuvan. En väitä etteikö se voisi toistua vaikka mulla olisikin kämppiksiä, mutta olen huomannut ahdistuneisuuteni olevan pahempi aina silloin kun olen yksin kotona pitkiä aikoja.

En ole missään vaiheessa saanut mitään virallista epikriisiä tai paperia mistään diagnooseista, mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, mulla on/epäillään olevan yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Lievä masennuskin on pari kertaa mainittu, mutta siitä en tiedä. Lääkereseptissäkin luki "ahdistuneisuuteen".

Tosiaan, luki. En ole nyt lähes kuukauteen syönyt lääkkeitä. Miksi? Koska ne loppuivat kesken.

Mulla piti olla lääkäriaika tammikuussa, mutta siinä taisi sattua asia nimeltä "koulukiireet", enkä ehtinyt lääkäriä tapaamaan ennen kuin tämän viikon tiistaina. Lääkeresepti sen sijaan loppui jo tammikuussa. Eli söin kiltisti 3kk kuurin, jonka jälkeen lääkkeet loppui kuin seinään ja vietin kolme päivää armottomien vieroitusoireiden kanssa, joihin kuului mm. oksentelu joka tunti, mahakivut, tärinä, ja nukkuminen 12h vuorokaudessa. En suosittele kellekään. (Tässä vaiheessa kaikki, jotka ajattelivat kommentoida "olisit soittanu lääkärille ja uusinu reseptis, idiootti" - luuletteko oikeasti, etten yrittänyt? Soitin TAYSiin monena eri päivänä kahteen eri paikkaan (ja yhteen paikkaan joka ei ollutkaan TAYS, koska hupsistakeikkaa, väärä numero..) yrittäen saada lääkäriäni kiinni, mutta ikinä ei onnistanut. Kun lopulta oli se päivä, kun oli enää yhdet lääkkeet jäljellä, päätin että fuck it. En enää jaksa.)

Ilmeisesti reseptini on nyt kuitenkin uusittu ja viime keskiviikosta alkaen olisin voinut marssia apteekkiin hakemaan mielialalääkkeitä. Sitä en ole kuitenkaan tehnyt.

Mulla on tällä hetkellä ihan ookoo olo. Olen voinut ihan hitosti paremminkin, mutta kaiken tämänhetkisen paskan huomioonottaen oloni on yllättävän hyvä. "Kaikella paskalla" tarkoitan tässä kohtaa lähinnä koulustressiä - älkää ikinä ryhtykö fiktioprojektissa ainoaksi tuottajaksi ja apulaisohjaajaksi, sanokaa mun sanoneen..

Tiedän, etten ole mieleltäni terve, mikä tulee esiin useasti silloin kun olen juonut vähän alkomahoolia, kröhöm. Tiedän, että mielenterveyteni voisi olla paljon parempi, ja varmasti sen "kuuluisi"kin olla. Mutta tiedän myös, että mielialalääkkeitä aloitettaessa on se eka kaksi viikkoa, jolloin olo on paska 24/7 ja tekee vaan mieli itkeä. Ja rehellisesti sanottuna, mulla ei ole aikaa sellaiseen juuri nyt. Kahden viikon päästä meillä on kuvaukset. Mä olen, kuten sanottua, tuottaja ja apulaisohjaaja. Mä en voi olla kokoajan ahdistuspallero ja vaan maata sängyssä. Tästä ei tule yhtään mitään jos niin käy.

On ehkä vähän fucked up pistää kouluprojekti oman mielenterveyden edelle... lapset, älkää tehkö niin kuin minä teen. Mutta ihan sama. Olen itsepäinen, perfektionistinen ja haluan tehdä ihan vitun hyvää työtä tämän projektin kanssa. Niin ei tapahdu jos nyt aloitan mielialalääkkeet.

Sitä paitsi mulla on ihan ookoo fiilis, ainakin verrattuna viime marraskuuhun. Ja olen aikuinen ihminen blaablaa, teen omat päätökseni. Ja ihan noin niin kuin yleisestikin, en tykkää syödä lääkkeitä (oh, the irony). Mielialalääkkeet jo pelkkänä sanana pelottaa mua. Vieläkin, vaikka olen niitä syönyt. Huoh, olenpa vaikea.

..okei, nyt tuli sellainen fiilis että ehkä mun ei pitäisi ollenkaan julkaista tätä tekstiä. No, julkaisen silti. Koska näin mulla tällä hetkellä, ihan rehellisesti, menee. Blogin aihepiirin huomioonottaen on jonkinverran tärkeää että olen rehellinen siitä miten mulla menee. Mä haluan olla rehellinen. Olen sekava ja fucked up ja musta ei pidä ottaa mallia, mutta ainakin olen rehellinen.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Wanted to fight this war without weapons.

Taisin lokakuussa mainita jotain unettomuudesta. Hahhah. Saanko palata ajassa taaksepäin ja läimäyttää lokakuun itseäni. Unettomuutta, paskat se tyyppi mitään unettomuudesta tiennyt.

Mä en ole sitten joulukuun alun nukkunut yhtäkään yötä hyvin, rauhassa, monta tuntia, kertaakaan heräämättä. En yhtäkään.

Ensinnäkin en saa unta. Ei ole mitään uutta että olen iltavirkku, mutta se on uutta että olen oikeasti tolkuttoman väsynyt, ja silti nukkumaan mennessä pyörin hereillä vielä kaksi tuntia. Sekin on uutta, että mua ei nykyään väsytä ollenkaan ennen kello kahta yöllä. Ikinä. Sekin on uutta, että havahdun ja heräilen kesken unien. Joka. Ainoa. Yö. Kaiken tämän lopputulos on se, että nukun max. 5h, olen koulussa niin rättiväsynyt että menen vessaan tirauttamaan pienet uupumis-itkut kesken ruokatunnin, tulen kotiin, kaadun sänkyyn ja torkun kaksi tuntia. En tietenkään yhteen putkeen, koska ilmeisesti nukkuminen heräilemättä on taito jota en enää osaa. No, sentään pystyn vielä torkkumaan...

Olen yrittänyt pohtia syitä tälle unenlahjattomuudelle. Yksi mahdollinen syy on, että olen stressaantunut tai käyn ylikierroksilla tai jotain - koulussa on meneillään fiktioprojekti, jossa olen tuottajana. Mutta niin no. En halua syyttää koulua tästä, koska oikeasti teen siellä tällä hetkellä sellaista hommaa jota haluaisin tehdä tulevaisuudessanikin. Jos en tätäkään kestä niin huhheijaa, kylläpäs mää alan valitsin.

Tiedättekö miltä tuntuu, kun ei vaan pysty nukkumaan vaikka on kokoajan puhkipoikki? Se itkettää. Ihan rehellisesti sanottuna. Tää ei ole hauskaa. En mä nauti siitä, että olen hereillä melkein 20h vuorokaudessa joka vuorokausi ja "saan paljon aikaan". Mieluummin mä nukkuisin. (Vielä paskemmaksi hommaksi tästä tekee se, että mä olen aina ennen pystynyt nukkumaan vaikka kuinka pitkään ja kuinka paljon ja mua ei saanut millään hereille. Oi aikoja.)

Btw, tämä ei ollut se postausaihe josta mun on ollut aikomus kirjoittaa jo yli kuukauden, mutta en ole uskaltanut. Se on vasta tulossa. Tämä oli vaan tällänen itkupotkuparku-tynkäpostaus.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

I'm a nightmare dressed like a daydream.

Kolme viikkoa mitään kirjoittamatta, pitkä aika mun mittapuulla. Tässä välissä ehti olla joulu ja uusivuosi, koulu ehti taas jatkua ja oon päässyt eroon muuttostressistä. Uusi kämppä on täydellinen.

Mun on kyllä pariin otteeseen tehnyt mieli tulla tänne kirjoittelemaan, mutta olen vähän tahallani jättänyt kirjoittamatta. Mä nimittäin tiedän, mikä tulee olemaan mun seuraava postausaihe, enkä vielä jaksa kirjoittaa siitä. Mennään aika diippeihin juttuihin, mun täytyy kerätä henkisiä voimia sitä kirjoitusta varten.

Nojoo. Tällä hetkellä ei mene ylitsepääsemättömän huonosti, mutta ei myöskään ylitsepääsemättömän hyvin. Koulussa on kivaa ja meillä on alkanut fiktioprojekti josta mulla  on (vielä) ihan hyvä fiilis, mutta shit has happened, ja oon kokoajan ihan älyttömän väsynyt. Henkisesti ja fyysisesti. Unettomuus ei ole kaveri.

Toivottavasti teillä muilla on ollut vähän kivempi vuoden alku! Nyt mä menen tekaisemaan itselleni jotain syötävää, kuullaan.