perjantai 17. kesäkuuta 2016

Neulapelkoisen päivitettyjä ajatuksia

Kirjoitin pari vuotta sitten tänne blogiin tekstin "kun neulapelkoinen käy verikokeessa". Kerron siinä aika tarkkaan, miltä musta tuntuu ja mitä mielessäni pyörii joka kerta, kun labraan joudun. Tosin enää tilanne ei ole ihan niin paha kuin tuolloin kaksi vuotta sitten - en enää menetä yöuniani verikoetta peläten, enkä ole enää aikoihin meinannut oksentaa kokeen jälkeen.

Neulapelkoni juontaa juurensa jonnekin 2000-luvun alkuun, kun olin vielä pelokas lapsi ja multa jouduttiin ottamaan verikoe syystä, jota en edes muista. Verikokeen ottaja ei ollut taitavimmasta päästä, mun suoneni ovat pienet ja karkailevaa sorttia, ja minä jo valmiiksi peloissani ja itsekin valmis karkaamaan. Molemmat kyynärpäät käytiin useaan otteeseen läpi ennen kuin kokeenotto onnistui, muistoksi jäi traumat (ja varmasti mustelmat). Seuraavan n. 15 vuoden ajan ei tullut kuuloonkaan, että olisin vapaaehtoisesti mennyt verikokeeseen. Pakotettunakin itkin, huusin ja potkin (kirjaimellisesti - montakohan hoitajaa olen meinannut potkaista panikoidessani..).

Neulapelko ei ole mikään pikkujuttu. Joskus ihmisillä tulee vastaan tilanteita, kun verikoe on vaan pakko ottaa, koska kropassa on selkeästi jotain vialla, ja verikoe auttaisi selvittämään mitä. Ja jos ihminen on tarpeeksi neulakammoinen, ei hän välttämättä salli sen verikokeen ottoa. Koska aikuista ei voi pakottaa hoitoihin, joita hän ei halua, pahimmassa tapauksessa tämä allekirjoittaa vastuuvapauslomakkeen ja lääkärit jäävät perään katsomaan, kun selkeästi huonossa kunnossa oleva tyyppi, joka tarvitsisi sairaalahoitoa, lähtee sairaalasta.

Mulle melkein kävi noin silloin, kun äitini tammikuun 2014 alussa vei mut ensiapuun. Suostuin sormenpäästä otettavaan verikokeeseen sillä ehdolla, että "kyynärtaipeesta ei tarvii ottaa verta", ja sitten mulle tultiin sanomaan että kyynärtaipeesta on pakko ottaa verikoe, kun tuo pikku verimäärä ei riittänyt selvittämään mikä kaikki mun kropassani oikein on vialla. Kaksi hoitajaa tuli labravälineiden kanssa luo, toinen yritti pidellä musta kiinni toisen pidellessä neulaa, ja melkein osuin toista heistä päähän potkiessani jolloin molemmat lähtivät sanoen "koitetaanko hetken päästä uudelleen". Siinä sitten itkin ja pitelin käsivarsiani ja olin ihan satavarma etten anna noiden hoitajien ottaa musta verta. Ennemmin lähden kotiin. Äiti muistaakseni sai mut puhuttua ympäri (hänellekin tietty itkuhuusin jotain tyyliin "luuleksä että mä oon tahallani näin vaikea?!") ja verikoe lopultiin otettiin. Onneksi, koska sillä sain lähtöpassit TAYSsiin ja lopulta IBD-diagnoosin. Mutta toisaalta, jos olisin siinä hetkessä tiennyt, että seuraavan viiden päivän ajan multa tultaisiin päivittäin ottamaan verikokeet neljän tunnin välein, en välttämättä olisi suostunut siihen ensimmäiseen verikokeeseen tuolla ensiavussa. En siksi että olisin tahallani vaikea, tai koska asialla ei olisi mulle mitään väliä - vaan siksi, koska mä vaan pelkäsin neuloja ihan sairaan paljon. Traumat on tosia ja niitä ei noin vaan pyyhitä muistoista.

Tosiaan, nykyään neulapelkoni ei onneksi enää ole niin paha. Se TAYSsissa vietetty aika oli suht hyvä siedätyshoito... ja jokainen verikoe on ollut edellistä vähän helpompi. Eli kai tässäkin pelossa loppujen lopuksi sen paras ylittämiskeino on toisto, toisto ja toisto. Vieläkin panikoin ennen jokaista verikoetta, mutta paniikki iskee ensimmäisen kerran vasta labran odotusaulaan astellessani, eikä kokeen oton jälkeinen rauhoittumis- ja hengittelyaikani ole enää puolen tunnin mittainen. Mutta edelleen mun pitää joka kerta mennä makuulle (vs. olla istualteen) kokeen ajaksi, muuten iskee heikotus heti. Edelleen tirautan vähintään pari kyyneltä joka verikokeen jälkeen. Edelleenkään en kestä kuunnella hoitajan ns. rauhoitteluja siitä miten "enää pari putkiloa, hyvin täältä verta tulee" (juu ei rauhoita tommoset, ennemmin vaan ällöttää). Ja edelleen se neula ihan oikeasti, fyysisesti sattuu ihon alla ollessaan. Sitä ei ikinä usko kukaan, "ei se miltään tunnu, luulet vaan". Kyllä se vaan tuntuu. Mulla on pienet suonet jotka ovat hyviä piiloutumaan, niihin neulan tökkäämistä kykenen kuvailemaan vain verbillä sattuu. Piste.

Nykyään myöskään kukaan ei oikein tahdo uskoa, että mulla on neulapelko, koska olen kuluneen n. puolentoista vuoden aikana hankkinut kaksi tatuointia ja lävistyksen. Kaiken lisäksi toinen tatuoinneistani on sisähauiksessa, joka on aika herkkä paikka tuollaiselle (monesti olen kuullut labrahoitajalta sanat "sullahan on noin kipuarassa paikassa tatuointi, tohon verrattuna tää verikoe ei tuu tuntuu missään"). Monen mielestä on outoa, että kestän tatuoimisen/lävistämisen, mutta en verikoetta. Ei mun mielestäni, kahdesta syystä:

1) Kun hankin tatuoinnin tai lävistyksen, tiedän saavani siitä neulomisoperaatiosta jotain hienoa ja kaunista, jotain mitä olen pitkään halunnut. Hetkellinen kipu siinä tilanteessa on täysin kestämisen arvoista. En edes ajattele kipua silloin (no okei, sisähauisoperaatiossa ajattelin koska jumalauta se kyllä sattui!).

2) Mulla ei ole traumoja tatuoimisesta tai lävistämisestä. Verikokeen otosta on. Aika yksinkertaista, oikeastaan. Yksikään tatuoija/lävistäjä ei ole ikinä murjonut mua mustelmille ja saanut mua pillittämään kauhuissani, labrahoitaja verikokeen oton aikana sen sijaan on. Yhdistän suurimman osan neuloihin kohdistuvista peloistani nimenomaan verikoeneuloihin. Ne vähäiset pelot joita tunnen tatska-/lävistysneuloja kohtaan, pyyhkiytyvät pois tuolla kohdan yksi selityksellä.

Tällä postauksella yritin sanoa kolme asiaa, jotka selvyyden vuoksi toistan nyt tässä: mullakin on neulapelko, edelleen, vaikken välttämättä näytä siltä; mahdottomalta tuntuvan neulapelon kanssa on mahdollista oppia elämään ja pelkoaan oppia hallitsemaan; todella pahaksi äityessään neulapelko voi olla ihan oikeasti vaarallinen, mitä harva toinen pelko on. Joten älkää aliarvioiko sitä.

3 kommenttia:

Pia - kirjoitti...

Ah, parasta on hoitajien/lääkärien vakuuttelu siitä, että ei se satu/tunnu missään. Jep, kun ihmisethän ei ole yksilöitä. :P
Samaa sain kuulla gastroskopiassa, että ei se kameraputki tunnu missään sen nielun jälkeen eikä koepalojen otto tunnu missään. Joopa joo, olen eri mieltä asiasta.

Mulla ei onneksi ole neulapelkoa ja verenottaminen on mun mielestä aina kiehtovaa katsottavaa.

Petra kirjoitti...

Kipuhan tuntuu kaikille aina samalta, niin se menee. :D

Tee siitä gastroskopiasta postaus! Olis mielenkiintoinen.

Lapsihentoinen kirjoitti...

Mulla ei sattunut viimeksi. Meni tosi hyvin. Täysi pysähdys tuli vain ovella. Seisoin ja katsoin vain. En suostunut liikkumaan. Varovasti laitettiin siihen tuolille istumaan. Kysyttiin haluanko makuulle. No EN TODELLAKAAN, koska silloin koen etten voi hallita yhtään tilannetta. Annoin katsoa kättä mutta neulalla en antanut koskea. Annoin toisen tyypin tulla pitämään kiinni. Ekalla kerralla vedin käden pois. Meinattiin laittaa kokonaan pois. "ei aikuiselta voi ottaa väkisin" se oli kuitenkin otettava. Tokalla kerralla onnistui. Tuntu tyhmälle vaa olla niin paloissaan ja halata sitä joka piti kiinni. Sano vaa "pidä vaan kiinni, kaikki on hyvin"