Miksi sinne lääkäriin on niin vaikeaa mennä

Petran edellisestä postauksesta sain idean vähän pohdiskella tätä lääkäriin menemisen vaikeutta, mistä me molemmat selvästi kärsimme. Ei ehkä ole ihan terveellistä antaa erilaisten kipujen yms jatkua vuodesta toiseen. Mikähän siinä sitten on, ettei kumpikaan meistä sen suuremmin halunnut sinne lääkäriin hakeutua?
(Puhun nyt vain omasta näkemyksistäni sitten, eli en puhu meidän molempien puolesta.)

Ongelma lienee se, että jos naispuolisena menet lääkäriin ja valitat vatsakivuista, lääkäri saattaa tutkia sinut. Välttämättä ei edes tutki vaan sen sijaan kyselee kaikennäköistä ja päättelee puheistasi, mikä saattaisi vaivata. Koska olet nainen. Jos olisit mies, lääkäri rajaisi mahdolliset sairaudet tms noin viiteen ja sen perusteella päättäisi hoitokeinon. Naisella kun vatsakipujen syynä voi olla sata ja yksi asiaa, ja koska nainen kestää kipuja paremmin, niin häntä ei oteta yhtä vakavasti kuin miestä.

Ei siinä, hyvä lääkäri (kuten minulla onneksi sitten oli) oikeasti ottaa vakavasti kipusi ja ongelmasi ja määrää kaikkiin mahdollisiin testeihin. Sitten on noita huonoja lääkäreitä, jotka vähättelevät, kuten kirurgi, joka leikkasi umpisuoleni: Reagoin kipuun ja stressiin nauramalla (kuten monet muutkin), ja kun tämä kyseinen kirurgi paineli vatsaani ja näin ollen sai minut naurahtamaan (siitä huolimatta, että silmät valuivat vettä), hän totesi, ettei voi ottaa minua vakavasti, jos en osaa päättää, itkenkö vai nauranko. Noh, onneksi päätti kuitenkin leikata.

Kuten Petrakin sanoi, niihin vaivoihin tottuu. Jos on vuosia kärsinyt jostain ja "oppinut elämään" sen kanssa, niin eipä enää hetkauta. Varsinkaan, jos osaa jo arvella, millaisia diagnooseja saa lääkäriltä. Kuten: "Ei sua mikään vaivaa, sun on vain opettava elämään sen kanssa."

Joka tapauksessa, kun on tarpeeksi pitkään kärsinyt jostain, ajattelee sen olevan normaalia. Siihen asti, kunnes jotain radikaalia tapahtuu.

Sitten ehkä vähän henkilökohtaisempana asiana on se, etten oikeastaan uskallakaan mennä lääkäriin, sillä pelkään diagnoosin olevan huono. Ylipäänsäkin odotan aina pahinta, mikä ei ole hyväksi lääkäreihin liittyvissä asioissa. Tähän lienee syynä edesmenneen isän sairastaminen ja sairaaloissa vietetty aika, joiden seurauksena tuntuu siltä, etteivät ne lääkärit mitään osaa kuitenkaan.

Kaiken huippu taitaa kuitenkin olla se suomalainen mentaliteetti, että sisulla mennään läpi tulen ja jään, eikä vaivoista valiteta. Lääkärit ovat heikkoja varten ja vahvat parantavat itse itsensä. Voi kun se menisikin niin...

Kuinka se sitten menikään...

Hmm, Petra on ollut selvästi aktiivisempi kuin mitä itse on tullut oltua. Asiaa saattaa selittää se, että Petra vielä elää taudin "tutustumisvaihetta", jossa kaikki on uutta ja ärsyttävää/ihmeellistä, kun taas minä olen kärsinyt vaivasta paljon pidempään.

Tätä aasinsiltaa pitkin on hyvä siirtyä seuraavaan asiaan eli minuun ja omaan "tauti"historiaani.

Epäilen, että suoleni toiminta ei teini-ikäisestä asti ole ollut täysin normaalia, sillä ylioppilaskokeiden aikaan tuli istuttua paljon ja ummetus vaivasi heti. Mutta pystyin elämään normaalisti, ei ollut mitään ongelmaa. Ongelmattomat, mukavat olot jatkuivat vielä opiskelujenkin ensimmäisenä ja toisena vuotenakin (vähän turhankin runsaasta alkoholin käytöstä huolimatta). Oikeastaan kaikki vaikeudet alkoivatkin vasta kolmantena vuotena, kun vatsa saattoi päättää olla toimimatta tai toimia vähän turhankin tehokkaasti. Kaiken huippu kuitenkin tuli vasta sen jälkeen kun aloitin e-pillerit (2011).

E-pillerien myötä lisääntyivät vatsakivut ja epämääräinen vatsantoiminta. Voin kertoa, että alkoi  tuntua houkuttelevammalta jäädä vain kotiin lähelle vessaan kuin lähteä mihinkään - etenkään töihin, missä vessaan ei voinut rynnätä ihan noin vain. Se tunne, kun tajuat, että kylmä hiki alkaa valua ja vatsa krampata ja on pakko päästä vessaan, on ahdistava. Etenkin jos sen kokee useampaan otteeseen päivän aikana. Pahinta se on silloin, kun et tiedä, missä on lähin (ilmainen) vessa. Ulos lähteminen alkoi ahdistaa ja sitä tuli jäätyä helposti kotiin.

Vuosi 2011 oli kuitenkin aika helppo vuosi. Vuosi 2012 homma oli jo huomattavasti pahempi. Mikään ei toiminut, vatsakipuja oli lähes päivittäin. Enkä osannut edes hahmottaa, että mistä johtuisivat. Kun vietin syksyn Kiinassa, elin lähes jatkuvien kramppien kanssa. Noiden kramppien takia suurin osa samaan aikaan siellä kanssani olleista lakkasi pyytämästä minua mukaan yhtään mihinkään, kun "liian usein" kieltäydyin lähtemästä. Jipii, sosiaalisuus = pyöreä nolla! Sosiaalisesti vuosi 2012 oli myös hyvin surkea muutenkin, sillä mieli ei tehnyt tehdä mitään tai käydä missään.

Vuoden 2013 puolella aloin sitten lueskella mahdollisista syistä vatsakivuilleni ja omituisella vatsantoiminnalle. Törmäsin tietenkin kaikista kamalimpiin vaihtoehtoihin, mikä stressasi entisestään, mutta löysin lopulta myös tautikuvauksen ärtyneen suolen oireyhtymästä. Tarpeeksi kauan lueskeltuani ja raksittuani täyttämäni oireet, tulin siihen tulokseen, että vaikka jo diagnosoinkin itseni, varaisin lääkärin.

En missään nimessä kadu lääkärissä käymistä. Sain suljettua kaikki pois, myös suolistosairauksien lisäksi diabeteksen ja kilpirauhasen vajaatoiminnan. Ainoa diagnoosi, jonka sain, oli laktoosi-intoleranssi, josta tiesinkin etukäteen. Toki toisaalta mieli teki itkeä, kun lääkäri diagnosoi vain ärtyneen suolen oireyhtymän. Olemassa ei siis ollutkaan mitään lääketieteellistä parannuskeinoa ja hoitokeino oli löydettävä itse. 

Kaiken lisäksi IBS-diagnoosissa ärsyttää se, että koska hoitona on ruokavalio ja tiettyjen aineksien välttely, matkustus jännittää jonkin verran nykyään. Ulkomailla ollessa vessaanpääsymahdollisuudet ovat vielä rajallisemmat kuin Suomessa, eikä ruuan sisällöstä aina voi mennä takuuseen. Lisäksi kiellettyjen ruoka-aineiden listalla on varsinkin sellaisia aineksia, joita käytetään aasialaisessa keittiöissä, jotka taas kuuluvat suosikkikeittiöihini.

IBS:n sairastaminen on blaah. Todella blaah. Oikeasti, ärsyttää tämä "Sun pitää vain opetella elämään sen kanssa" -näkemys, jota sen diagnoosin saaneet saavat. Mutta siitä tosin toisella kerralla.