lauantai 19. huhtikuuta 2014

Miksi sinne lääkäriin on niin vaikeaa mennä

Petran edellisestä postauksesta sain idean vähän pohdiskella tätä lääkäriin menemisen vaikeutta, mistä me molemmat selvästi kärsimme. Ei ehkä ole ihan terveellistä antaa erilaisten kipujen yms jatkua vuodesta toiseen. Mikähän siinä sitten on, ettei kumpikaan meistä sen suuremmin halunnut sinne lääkäriin hakeutua?
(Puhun nyt vain omasta näkemyksistäni sitten, eli en puhu meidän molempien puolesta.)

Ongelma lienee se, että jos naispuolisena menet lääkäriin ja valitat vatsakivuista, lääkäri saattaa tutkia sinut. Välttämättä ei edes tutki vaan sen sijaan kyselee kaikennäköistä ja päättelee puheistasi, mikä saattaisi vaivata. Koska olet nainen. Jos olisit mies, lääkäri rajaisi mahdolliset sairaudet tms noin viiteen ja sen perusteella päättäisi hoitokeinon. Naisella kun vatsakipujen syynä voi olla sata ja yksi asiaa, ja koska nainen kestää kipuja paremmin, niin häntä ei oteta yhtä vakavasti kuin miestä.
Ei siinä, hyvä lääkäri (kuten minulla onneksi sitten oli) oikeasti ottaa vakavasti kipusi ja ongelmasi ja määrää kaikkiin mahdollisiin testeihin. Sitten on noita huonoja lääkäreitä, jotka vähättelevät, kuten kirurgi, joka leikkasi umpisuoleni: Reagoin kipuun ja stressiin nauramalla (kuten monet muutkin), ja kun tämä kyseinen kirurgi paineli vatsaani ja näin ollen sai minut naurahtamaan (siitä huolimatta, että silmät valuivat vettä), hän totesi, ettei voi ottaa minua vakavasti, jos en osaa päättää, itkenkö vai nauranko. Noh, onneksi päätti kuitenkin leikata.

Kuten Petrakin sanoi, niihin vaivoihin tottuu. Jos on vuosia kärsinyt jostain ja "oppinut elämään" sen kanssa, niin eipä enää hetkauta. Varsinkaan, jos osaa jo arvella, millaisia diagnooseja saa lääkäriltä. Kuten: "Ei sua mikään vaivaa, sun on vain opettava elämään sen kanssa."
Joka tapauksessa, kun on tarpeeksi pitkään kärsinyt jostain, ajattelee sen olevan normaalia. Siihen asti, kunnes jotain radikaalia tapahtuu.

Sitten ehkä vähän henkilökohtaisempana asiana on se, etten oikeastaan uskallakaan mennä lääkäriin, sillä pelkään diagnoosin olevan huono. Ylipäänsäkin odotan aina pahinta, mikä ei ole hyväksi lääkäreihin liittyvissä asioissa. Tähän lienee syynä edesmenneen isän sairastaminen ja sairaaloissa vietetty aika, joiden seurauksena tuntuu siltä, etteivät ne lääkärit mitään osaa kuitenkaan.

Kaiken huippu taitaa kuitenkin olla se suomalainen mentaliteetti, että sisulla mennään läpi tulen ja jään, eikä vaivoista valiteta. Lääkärit ovat heikkoja varten ja vahvat parantavat itse itsensä. Voi kun se menisikin niin...

Ei kommentteja: